Uni Ilmestyskirjan jälkeen

Uni viime yöltä 28.4. -14

(Ennen nukkumaanmenoa oli katsellut Ilmestyskirja. Nyt - elokuvan viimeisen tunnin)

Näin pitkin yötä unta (siltä nyt tuntuu) Edith Södergranista ja erilaisista kuolemista.

Olen vähän vähänväliä hautausmaalla ja sitä ennen ja sen jälkeen yrittämässä

eutanaisian tavoin tappaa jotakuta sairaalassa olevaa, jollakin tasolla tuttua henkilöä.

Kuljeskelen niittykummulla Södergranin kirjeiden kanssa, tutkailen niitä,

mutta en varsinaisesti tutki.

Henriikka Tavi ilmestyy paikalle, tutkailemaan myös, viettämään jokinlaista sessiota.

Yht'äkkiä niitty alkaakin muistuttaa maisemia, joissa H.Tavi, Eino Santanen..ja kumpp viiime kesänä Kainuussa työskentelivät (kaiketi jonkinlainen työpaja-projekti)

Maisemia, joista olen nähnyt netissä valokuvia. Ymmärsin unessakin nähneeni paikasta valokuvia.

Nyt minulla ei olekaan kädessä Edithin kirjeistä kertova kirja, vaan hänen oikeat kirjeensä.

Södergran tulee itsekin paikalle, terveenä ja pontevana, ja jotenkin tuohtuneena, siitä että hänen kirjeitään on alettu (jo nyt) tutkia.

Kaiken lisäksi hän kirjoittaa koko ajan uusia kirjeitä ja tarjoaa niistä muutamaa uusinta minunkin luettavaksi.

Unessa on nopea paikanvaihdos, olenkin töissä sairaalan kappelissa, laittamassa entisen työtoverini (nyttemmin edesmennyt) kanssa vainajia arkkuhin. Työt ovat siltä päivältä tehdyt, uusia ”asiakkaita” vielä odotellaan hetkinen, mutta ketään ei kuulu.

Olen siirtynyt osastolle, jossa minun on määrä nuijia hengiltä potilas, joka ei ota millään kuollakseen. Nuorehko nainen, jota en saa millään keinoin hengiltä, vaan saan valtavan nuhan ja toisessa silmässäni ripset muurautuvat yhteen .

Kesken kaikein ja lopuksi olen taas Tavin kanssa pitkää heinää kasvavalla kummulla. Hän sanoo, ettei saa Edithin tekstejä tulkituksi. Kerron hänelle Vesa Haapalan Södergran tutkimuksista, ja Haapalan sanoneen minulle, että tuskin jaksaisin hänen kirjaansa lukea. H.Tavi ei kommentoi tätä,

vaan poistuu Santasen ja nyt siinä on Laura Lindstedkin (näin unessa ymmärsin) - poistuu heidän kanssaan vaaran toiselle puolelle. Huomaan että linnut eivät laula.

Runoudesta ja omenapuista

Keväisin hankien madalluttua on runoja syytä hoitaa kuten omenapuita.

Karsimalla liian laajalle levinnyttä oksistoa -

muotoilemalla hajalleen kulkeutunutta, mitään sanomatonta tai epämääräisesti sanovaa,

jopa kuollutta tekstimateriaalia suppeammaksi, käyttökelpoiseksi aineistoksi.

Liian ylös kasvaneiden latvaoksien, yltiöpäisen korkealentoisten virkkeiden,

joiden ymmärtäminen on hämärtymässä, joista ei enää kohta saa otetta, 

näiden sanojen, säkeiden oksien, poisto/madaltaminen.

Ei liene hyväksi jos runosta kiinni saamiseen, hedelmän poimimiseen, tarvitaan pitkät tikapuut,

jotka kaikenlisäksi on lainattava akateemisen koulutuksen omaavalta naapurilta. Joskin, 

on otettava huomoioon, että tällöin voi saada käsiinsä hedelmän,

jota ei muuten saavuttaisi, jossa sisältöä ei muuten ymmärtäisi olevankaan.

Niin omenapuilla kun runoudellakin on muutama perusrunko, johon voidaan, 

niin halutessaan, istuttaa uusi lajike, joka istutuksen onnistuttua 

tuottaa alkuperäiseen lajiin nähden poikkeavia hedelmiä.

Kokeilut ovat mielenkiintoisia, monesti, joskaan ei aina, hedelmällisiä. 

On muistettava koska niin omenapuun kuin runoudenkin jalostamista

ja kokeiluja on tehty jo vuosisatojen ajan, näinollen aivan uusien 

ennenkokemattomien lajikkeiden aikaansaaminen on vaivalloista ja onnekasta, 

siis onnea vaativaa, pelkän työ lisäksi.

Mutta arvonsa uudella omenalajikkeella on niin kuin runolajikkeellakin jo itsessään, 

siinä että se on olemassa, eikä vain ja ainoastaan siinä että se on makoisa, 

tai realistinen, tahi lystikkään, rytmikkään lentoisa ja/tai helposti omaksuttavissa.

Hapokkaat, makeat, satoisat, ja kuulakkaat runot ovat kirjoitetut jo moneen kertaan.

Karsimisen seuraksena syntyy yleensä suuri määrä irti leikattua rivistöä, säkeistöä,ja oksistoa.

Ainakin osa niistä, on syytä varastoida suotuisaan paikkaan, runoaihioiden varastoon, 

mahdollista jälkikäyttöä ajatellen. 

Kaikkein pienimmän silpun voi polttaa, tukevamman säeaineiston pinota

liiterin viereen, suojaan räystään alle, mieluummin ei kovin auringonpaahteiselle seinustalle.

Osan voi kompostoida, mutta on syytä muistaa että 

omena/runomateriaali ei välttämättä ole yhteen sopiva kaiken muun maatuvan kirjallisentuotteen kanssa, 

on vaarana että silputussa kirjallisessa jäämistössä alkaa elää proseduurillisia kantoja, 

jotka ahdasmielisessä ympäristöissä koetaan viruksina, jotka olisi hävitettävä.

Osan runoista voi viedä kauas metsään, ojiin kuusien juurille, mistä peurat käyvät niistä talven mittaan nauttimassa.